Kehossa oleminen ja tunteminen.
Nuo kaksi asiaa tiivistävät sen, mitä kehotietoisuusharjoittelu minulle on. Kehossa ei voi olla aidosti läsnä ilman tunnetta ja tuntemista. Ilman tuntemista me vain pyörimme ajatuksissamme. Saatamme ajatella, miltä jokin asia tuntuu. Mutta se ei ole tuntemista. Aito tunteminen mahdollistuu vasta, kun siirrämme tietoisuuden kehoomme.
Olen ollut aina kova jännittämään. Välillä olen kokenut jännittäväni elämässä ihan kaikkea. Sellaistakin, mitä olen ainakin sata kertaa aiemmin tehnyt. Yleensä jännitys syntyy siitä, kun palettiin lisätään toiset ihmiset. En kuvailisi tunnetta varsinaisesti pelkona vaan ennemminkin jonakin määrittelemättömänä turvattomuuden tunteena. Sitä on ollut hyvin vaikea sanoittaa. Mutta tunnekokemus on ollut sitäkin konkreettisempi.
Eikä se tunne ole poistunut sitä ajattelemalla. Tunteille on oikeastaan aivan se ja sama, hyväksytäänkö vai kielletäänkö ne ajatusten tasolla. Mikäli niiden kohtaaminen jää vain päämme sisään, ne eivät tule oikeasti kohdatuksi. Ja kun ne eivät tule kohdatuiksi, ne jäävät asustamaan kehomme sisään. Niistä tulee ohjelmointimalleja, jotka tiedostamattoman mielemme kautta ohjailevat valintojamme.
Jos me haluamme onnistua purkamaan näitä ohjelmointeja ja löytää sitä kautta uudelleen rohkeutemme elää juuri meidän itsemme näköistä elämää, on vaihtoehtoja vain yksi. Opetella tuntemaan tunteet kehossa. Ja siihen kehotietoisuuden parantaminen on lääke, joka toimii.
Miten kehotietoisuusharjoittelu näkyy omassa arjessani?
Minulla on kunnia saada olla äiti paitsi yhdelle reippaalle ja energiselle pienelle pojalle niin myös yhdelle hyvin herkälle, tunteensa epäröimättä rakkailleen näyttävälle tulisieluiselle pienelle tytölle, joka on opettanut minulle muutamassa vuodessa enemmän omista tunteistani kuin kukaan muu koko elämäni aikana.
Hänet kohdattuani päiväni alkoivat täyttyä suurilla tunteilla. Yhtäkkiä sain sekä aloittaa että lopettaa päiväni kantaen sylissäni huutavaa lasta, joka sai minut useasti lähes raivon valtaan. Yritin rauhoitella tytärtäni ja yritin rauhoitella itseäni. Tuntui kuitenkin olevan täysin yhdentekevää, mitä tein tai olin tekemättä. Tilanne ei muuttunut sen parempaan. Kumpikaan meistä ei rauhoittunut. Ja lopulta, aikani yritettyäni, en enää edes halunnut rauhoittua.
Yhdessä hetkessä tajusin, että lapseni oli kouluttanut hermostoni ja kehoni reagoimaan jo pienen pieneen ärsykkeeseen kiukustumalla. Ja kun en saanut purettua tunnetta kehostani, jäi se sinne ikään kuin uinumaan, herätäkseen aina tutusta ärsykkeestä nopeasti uudestaan. Kunnes kohtaamaton tunne sisälläni oli paisunut niin suureksi, että kehoni alkoi lopulta aggressiivisen yrittämisen sijaan reagoida jähmettymällä täysin paikalleen.
"Havaitsen merkkejä lapseni alkavasta itkupotkuraivarista. Kehoni valtaa saman tien tuttu tunne. Tuntuu kuin joku näkymätön voima puristaisi minua joka puolelta ympäriltäni kasaan. Lihakseni jännittyvät kauttaaltaan, keho tuntuu voimattomalta. Henkisesti tunnen sulkeutuvani, vetäytyväni kuoreeni. Olen paikalla, muuten läsnä. Tunteet vaimenevat. On vain jonkinlaista ahdistavaa tyhjyyttä. Siinä tilassa ei ole tilaa empatialle. On vain tarve selviytyä."
Sanomattakin on selvää, ettei tällainen reaktio ainakaan paranna huoneessa olevien mielialaa, saati sitten opeta pienelle lapselle, kuinka säädellä tunteitaan.
Miten kehotietoisuusharjoittelu sitten auttoi minua tässä tilanteessa?
Yksinkertaisuudessaan, se loi minulle valinnan mahdollisuuden.
Kun aloin pysähtyä aidosti oman kehoni äärelle, aloin pikkuhiljaa tunnistaa pienet merkit, jotka kielivät stressitasojen olevan noususuhdanteessa. Ja siinä hetkessä, hermostoni puolustusjärjestelmän juuri aktivoituessa, sain tilaisuuden päättää, tahdonko heittäytyä tunteideni vietäväksi vai alkaa rauhoitella hermostoani vielä, kun se on suhteellisen helppoa. Aloin siis purkaa hermostoni opittuja toimintamalleja fyysisen liikkeen kautta.
Stressin lyhyt oppimäärä
Hermostomme tärkein tehtävä on pitää meidät turvassa. Uudessa tai epämukavuusalueellamme olevassa tilanteessa stressireaktiot saavat meidät punnitsemaan tarkemmin, onko se, mitä olemme aikeissa tehdä, varmasti turvallista. Siinä hetkessä meidän on tarkoituskin epäröidä ja tuntea itsemme epävarmaksi.
Usein ongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun stressi kroonistuu. Silloin stressituntemuksista muodostuu meidän perusolemuksemme. Siitä tulee tuttua ja sitä kautta ”turvallista”. Stressin alla emme kuitenkaan uskalla tehdä asioita, joita haluaisimme. Kiellämme itseämme unelmoimasta. Tyydymme liian vähään.
Mielestäni erityisen mielenkiintoista on se, kuinka alamme usein tiedostamattamme ylläpitää hermoston stressitilaa jännittämällä lihaksia. Pitkään jatkuessaan tästä asennosta taas muotoutuu meidän tuttu ja turvallinen "perusasentomme", johon aina luontaisesti hakeudumme. Ja mikäli asennossa on paljon epätasapainoa, niin johtaa se eittämättä jossain vaiheessa myös erilaisiin fyysisiin oireisiin.
Suurin osa meistä kärsii jonkin asteen kroonistuneesta stressitilasta. Jo aivan pienenä lapsena seuraamme tarkkaan, kuinka vanhempamme elävät ja näkevät tämän maailman. Yleensä tiedostamattamme kopioimme samankaltaisen elämänasenteen itsellemme. Opimme, mitkä asiat tuntuvat meille mahdollisilta ja mitkä eivät. Jos tahdomme voida oikeasti hyvin ja olla omassa voimassamme, meidän täytyy palauttaa hermostomme rauhan tilaan.
Olen itse tiedostanut jo pitkään, että lantioni seutu on todella jännittynyt. Lonkankoukistajat kiristävät, pakarat kiristävät, lonkan kiertoliikkeet ovat käsittämättömän pienet siihen nähden, että muuten liikkuvuuteni on melko hyvä. Venyttelyt ovat auttaneet aina hetkeksi avaamaan paikkoja, mutta hyvin nopeasti lihakset ovat hakeutuneet takaisin tuttuun asentoon. Kehotietoisuusharjoittelun avulla aloin lempeästi ohjata kehoani parempaan tasapainoon. Aloin kiinnittää huomiota siihen, miten seison ja liikun. Tajusin, että minä itse jännitän syvempiä lonkankoukistajiani, jotka taas vetävät alaselkäni notkolle. Pikkuhiljaa aloin oppia, kuinka lonkankoukistajat on mahdollista rentouttaa tietoisesti. Pakottamisen sijaan se vaatii ennen kaikkea irti päästämistä. Lempeää lihasten aktivointia yhdestä paikasta ja aktiivista lihasten rentouttamista toisesta.
Opittuani tuntemaan, miltä lonkkani tuntuvat ollessaan rentoutuneessa tilassa, saatoin alkaa huomata ne hetket, kun lihakseni lähtivät taas jännittymään. Mielen tasolla nämä tilanteet liittyvät usein jollain tapaa siihen, etten ole aivan varma itsestäni tai osaamisestani. Epävarmuus täyttää kehoni ja mieleni. Tosin aina se ei vaadi edes sen suurempaa ärsykettä vaan on vain hyvin syvästi omaksuttu tapa. Se on stressireaktio, jonka olen omaksunut joskus lapsuusaikanani
(Joten tuntiessani oloni epävarmaksi, huomaan hyvin nopeasti syvien lonkankoukistajieni jännittyvän sekä olkapäideni ja niskani vetäytyvän eteenpäin. Koko etulinjani jännittyy (joskus itseasiassa isovarpaasta asti) suojellakseen kehoni herkimpiä osia. Kehon etupuolella sijaitsevia sisäelimiäni, joilla ei ole edestäpäin katseltuna lainkaan samanlaista suojaa kuin selkäpuolella. Sydäntäni. Niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Fyysinen ele suojelee meitä konkreettiselta hyökkäykseltä, mutta sulkee sisäämme myös jotakin tärkeämpää. Rohkeuden pitää sydän avoinna. Kyvyn tuntea. Voiman tuntea rakkautta.)
Aika iso ja syvälle menevä vyyhti. Joskus stressireaktiot voivat pohjautua traumoihin, jotka vaativat tarkempaa selvittelyä mielen tasolla esimerkiksi psykoterapeutin vastaanotolla. Monen kohdalla kyseessä ovat kuitenkin vain syvään juurtuneet toimintamallit, joille ei ole enää mitään varsinaista, konkreettista syytä. Näin myös omalla kohdallani.
Tämän tiedostettuani voin kertoa itselleni, että kaikki on nyt hyvin. Olen tutussa tilanteessa, kaikki on tarpeeksi hyvin hallinnassa. Minun ei tarvitse suojella itseäni. Tunnen, kuinka painoni jakautuu jalkaterieni päälle. Aktivoin kevyesti vatsalihaksiani ja annan sen rentouttaa lonkankoukistajani sekä palauttaa alaselän neutraalinasennon jännittyneen notkon sijaan. Käännän lempeästi olkapäitäni taaksepäin, avaan rintakehääni. Tunnen, kuinka päälaelleni kiinnitetty näkymätön naru ohjaa minua kevyesti seisomaan ryhdikkäästi, mutta rennosti.
Tämä kaikki tapahtuu noin viiden sekunnin sisällä. Ja se muuttaa kaiken. Oloni on yhtäkkiä taas täysin tyyni, itsevarma ja rauhallinen. Minun on helppo olla läsnä niin itselleni kuin toisille ihmisille. Näissä hetkissä saan tuntea konkreettisesti sen, kuinka vahvasti linkittyneitä meidän kehomme ja mielemme on.
Tiedän, että oma polkuni on vasta alussa. Voisin nimetä kymmeniä tilanteita, jotka saisivat minut tällä hetkellä tuntemaan valtavaa epävarmuutta, eikä mikään määrä tietoista tunnetyöskentelyä saisi tilannetta heti rauhoittumaan. Kokemukseni kautta tiedän kuitenkin myös sen, että hermoston voi oppia rauhoittamaan. Oman kehon kanssa voi oppia kommunikoimaan. Parasta siinä on se, että se on monella tapaa ihan todella helppoa ja konkreettista. Se vaatii kuitenkin tietynlaista uteliaisuutta ja uskallusta. Uskallusta olla läsnä itselleen ja kohdata ne epämiellyttävimmätkin tunteet.
Olen vakaasti sitä mieltä, ettei kukaan meidän ulkopuoleltamme voi ikinä tyhjentävästi kertoa, mitä meidän pitäisi tehdä voidaksemme paremmin. Jokaisen meistä pitää kulkea oma matkamme itse. Ja juuri siksi tahdon opettaa sinulle, mistä lähteä tälle keholliselle tutkimusmatkalle kohti toimivampaa kehoa ja rajoituksetonta mieltä.
Jos sinäkin tunnet kutsun lähteä tutustumaan itseesi syvemmin, niin ota kalenteri esiin ja varaa itsellesi sopiva aika kehotietoisuusohjaukseen.
