Hierontavastaanotolla kuulen ihmisten usein sanovan, että pitäisi liikkua enemmän. Pitäisi venytellä enemmän. Ja istua vähemmän. Minulle tulee kuitenkin ensimmäisenä mieleen kysymys: Kuinka paljon olet uhrannut ajatusta sille, miten teet?
Itse olen sitä mieltä, ettei sillä mitä teet ole niinkään paljon väliä kuin sillä, miten teet. Kuinka helppo sinun on esimerkiksi kuvailla, miten paino on juuri nyt jakautunut jalkapohjiesi alla? Tai mihin suuntaan varpaasi ovat suuntautuneet? Vai kuulutko kenties siihen enemmistöön, joka ei ole ikinä ajatellutkaan tällaisia asioita. Niin minä ainakin kuuluin ennen kuin aloin kehittää kehotietoisuuttani. Siitä huolimatta koin silloinkin tuntevani kehoni todella hyvin. Hassua sinänsä. Kai tähänkin pätee ajatus, että on hankala verrata, jos ei tiedä paremmasta.
Ajatellaanpa hetki ihmistä, joka elää hyvin liikunnallisesti aktiivista elämää. Hän käy viisi kertaa viikossa kuntosalilla, kahdesti palauttavalla kehonhoitotunnilla ja kävelee tai pyöräilee päivittäiset työmatkansa. Optimaalisessa tilanteessa hän osaa luonnostaan kuormittaa kehoaan kestävällä tavalla. Liikesuunnat ja nivelten linjaukset ovat toimivat. Painoa lisätään sopivalla rytmillä. Keho saa lepoa, kun se tuntuu väsyneeltä. Ihminen osaa kuunnella kehoaan.
Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että meillä ihmisillä olisi tällainen sisäsyntyinen tieto oman kehonsa toiminnasta ja rajoista. Yhtä todennäköinen skenaario on, että ihmisellä on paljon intoa treenata ja viedä kehoaan äärirajoille ilman, että hänellä on juurikaan tietoisuutta omasta kehostaan ja sen antamista viesteistä. Keho saattaa olla kokonaisuudessaan hyvin väsynyt tai kehoon on voinut syntyä voimakasta epäsymmetriaa vääränlaisen rasituksen vuoksi. Ennemmin tai myöhemmin virheellisten toimintamallien aiheuttama epätasainen kuormitus alkaa tuntua fyysisenä kipuna kehossa sekä kulumina nivelissä.
Omalla kohdallani yksi tällainen ”pieni”, virheellinen toimintamalli liittyi kävelyyn. Kävellessä taakse jäävän jalan työntö uuteen askeleeseen pitäisi tapahtua isovarpaan päkiällä. Aloin tarkastella asiaa ja totesin, että kyllä, oikealla puolella se tapahtuu jota kuinkin näin. Mutta vasemmalla… ei sinne päinkään. Kun aloin seurata vasemman jalkani liikerataa, tuntui kuin välttelisin painon laittamista jalalle. Painon tullessa vasemmalle, kiersin nilkkaa kummallisesti ulospäin, kipristin varpaita ja polkaisin lopulta jostain jalan ulkosyrjältä uuden askeleen. Eikä minulla ollut ennen käynyt mielessäkään, että käyttäisin jalkojani jotenkin epäsymmetrisesti. Kävelin vain niin kuin olin pienestä pitäen oppinut. Tähän faktaan peilaten ei ole mikään ihme, että kaikki selkä-/ pakara-/ ja alaraajaongelmani ovat rajoittuneet vasemmalle puolelle. Mitä enemmän olen tutustunut omaan kehooni, sitä selkeämmin olen huomannut, kuinka paljon heikompi ja toimimattomampi vasen puoleni on jo pitkään ollut.
Vaikka asioiden tiedostaminen ei aina ole kivaa, niin se on kuitenkin hyödyllistä. Vain tiedostamalla asian sellaisena kuin se on, voit lähteä korjaamaan sitä. Olen opetellut kävelemään uudella tavalla. Vasen jalkani on saanut ottaa oppia oikeasta. Kävely ei ole ikinä ollut minulle mitenkään vaikeaa tai saanut jalkojani kipeytymään (mutta selän kylläkin, vaikken sitä heti ole osannut siihen yhdistää), mutta tasapainoisempi askellus tuo silti kehooni aivan erilaisen tunteen. Keho ja sen liike tuntuvat symmetriseltä, pehmeältä ja tehokkaalta. Liikkuminen on tosi vaivatonta.
Kehotietoisuuden kehittäminen siis kannattaa, vaikkei taustalla olisikaan mitään suuren suuria haasteita ja kipuja. Ihmiskeho on tosi sopeutuvainen. Usein se tuntuu kestävän ja taipuvan moneen suuntaan ennen kuin tulee se ensimmäinen stoppi. Jokin kohta kehosta on saanut tarpeekseen ja huomauttaa ensin ystävällisesti: ”Alan olla aika väsynyt, voisiko tätä työkuormaa vähän jakaa? Tuo vierustoveri voisi varmaan tehdä myös oman osansa…”
Jos ihminen ei halua tätä viestiä kuulla ja jatkaa eloaan ihan samanlailla pienestä epämukavuudesta huolimatta, tapahtuu lopulta tilanteen eskaloituminen. Yhtäkkiä selän pieni kiertoliike laukaisee pistävän selkäkivun tai tapahtuu jotakin muuta, joka herättää ihmisen hakemaan tilanteeseen apua.
Kehon ylikuormittunut kohta alkaa olla jo aika kärttyinen: ”Kuule nyt, minä olen tehnyt täällä mukisematta omat ja toisen hommat jo kymmenen vuotta ja tuo toinen ei ole laittanut tikkua ristiin. Alan olla aika kypsä tähän touhuun. Jos ei tähän saada jotain muutosta, niin sitten en kyllä enää jaksa. Niin ja vähän kannattaa kuule varoa liikkeitäsi, ettei vaan mene selkä kramppiin. Ei meinaan toimi kaikki ihan optimaalisesti täällä.”
Toinen hoitaa tilanteen särkylääkkeillä ja toista alkaa kiinnostaa, missä piilee vaivan juurisyy. Molemmat toimintatavat ovat ihan ok ja ymmärrän sen, että toisinaan ei vain jaksa muuta kuin ottaa sen särkylääkkeen. Silloin pitää kuitenkin hyväksyä myös se tosiasia, että vaiva ei tule kokonaan poistumaan, mikäli sen alkuperäinen aiheuttaja jää tiedostamatta.
Kaava menee jota kuinkin näin: Selkäsi kipeytyy. Syöt viikon särkylääkekuurin. Selkä on parempi. Jatkat eloasi normaaliin tapaan. Puolen vuoden päästä selkäkipu muistuttelee taas itsestään, tällä kertaa edelliskertaa voimakkaammin. Syöt särkylääkkeitä ja käyt ehkä hakemassa lääkärin vastaanotolta kortisonipiikin. Kipu poistuu taas. Kunnes se taas palaa. Noidankehä on valmis.
On kuitenkin muitakin vaihtoehtoja. Siitä esimerkkinä tahdon jakaa oman tarinani. Taustatietona sen verran, että olen aina ollut paljon liikkuva ja perusterve. Olen kiinnostunut pilateksesta jo nuorella iällä ja ratsastuksenkin parissa olen kiinnittänyt hyvin paljon huomiota kehonasentooni ja symmetriaan. Olen luonnostani se ihminen, joka miettii oireiden syitä ennen kuin suuntaa askeleensa lääkekaapille. Mutta sitten siihen tarinaan.
Selkäni kipeytyi yhtäkkisesti ensimmäisen raskauteni loppuvaiheessa. Ennen kipua olin maalannut aika akrobaattisissa asennoissa silloisen mieheni rakentamaa puista ulkosohvaa. Minulla ei ollut ikinä ennen ollut minkäänlaista selkävaivaa, joten olin tästä melkoisen yllättynyt. Ajattelin, että tämä nyt on varmaan raskaudesta johtuvaa ja helpottaa itsestään, kun synnytys on ohi ja olen palautunut siitä. No, synnytys tuli ja meni, selkäkipu pysyi.
Puoli vuotta meni aika tuskaisissa merkeissä. Särkylääkkeiden voimalla pystyin elämään jota kuinkin normaalia elämää, mutta kipu oli viiltävää paikallaan seisoessa, istualtaan ylös noustessa ja makuuasennossa asentoa vaihtaessa. Ja samalla piti hoitaa pientä vauvaa sekä omaa ponia, jolla oli vahvoja taipumuksia nähdä joka nurkan takana niitä pieniä, vihreitä miehiä, jotka syövät välipalakseen pieniä, sieviä poneja. Kärsivällisyyttäkin siis kysyttiin. Mieli oli aika maassa. Tilannetta ei juuri auttanut se, että kävin useilla ammattilaisilla, hierojilla, osteopaateilla, fysioterapeuteilla, eikä kukaan osannut oikeastaan auttaa. Diagnoosiksi sain välilevyn pullistuman ja varsinaista hoitoahan siihen ei ole.
Aika kului, kipu aaltoili. Ponin kanssa oli melko haastavaa ja silläkin oli selkeästi omat vaivansa. Minun oli pakko nöyrtyä ja todeta, että en vain tiedä, mitä sen kanssa enää tekisin. Yritin kaikkeni, mutta ponin vointi ei tuntunut paranevan yhtään. Eikä parantunut kyllä minunkaan sillä stressimäärällä. Ponini pääsi ikilepoon ja iso kuorma putosi harteiltani. Selkäkipukin alkoi aste asteelta helpottaa, kun stressi väheni. Matkassa se kuitenkin tuntui pysyvän, selän pyöristämiseen keho tuntui sanovan ”ehdottomasti ei”. Muuten tilanne oli kuitenkin stabiili. Kunnes reilun neljän vuoden kuluttua nostin muuton yhteydessä isäni kanssa sohvaa asenteella helposti nyt yksi sohva nousee ja hetken kuluttua tunsin tutun selkäkivun säteilevän alaselästä kohti jalkaani (*hauska fakta: selkäkipuni kulminoituvat näemmä sohvien kanssa operointiin).
Pieni paniikkihan siinä iskee, kun alkaa miettiä, että tätäkö tämä nyt taas on vähintään seuraavat puoli vuotta. Silloin vastaani tuli koulutus, jota olin jo pari vuotta taaksepäin kiinnostuneena tutkinut. Jooga- ja kehotietoisuusohjaajakoulutus.
Tietoisuusakatemian Johannalla on tapana pitää lyhyitä, ilmaisia workshopeja laajempien koulutustensa aiheista. Olin käynyt yhden tällaisen, jossa hän puhui kehotietoisuudesta. Hän puhui tunteiden ja stressireaktioiden yhteydestä fyysiseen kehoon ja siitä, kuinka kehonasentoa muuttamalla voi vaikuttaa hermoston kokemaan stressiin. Hänen suustaan kuulin ensimmäisen kerran lausahduksen: ”Kehonasento on yhtä kuin meidän elämänasenteemme.” Ja kun sitä alkaa oikein ajattelemaan, niin pitäähän se paikkaansa. Ainoa miinus on se, että aina ei ole kiva havaita sitä karua totuutta omalla kohdallaan. On ollut kaikkea muuta kuin ihanaa tiedostaa esimerkiksi se, kuinka oma kehonasento muuttuu mennessäni ihmisten keskelle. Olen aina tuntenut oloni ihmisten keskellä enemmän tai vähemmän epävarmaksi ja se näkyy tietysti myös ulkoisessa kehossani. Niin ikävältä kuin sen tajuaminen tuntuukin, niin asian tiedostaminen tarjoaa myös uuden vaihtoehdon: asiaa voi lähteä muuttamaan. Nykyään tiedostan aika hyvin, kuinka tunteeni ovat yhteydessä kehoni asentoon. Kun huomaan tulevani jostain syystä epävarmaksi, korjaan asentoani parempaan tasapainoon ja voin todeta, että kaikki onkin ihan hyvin. Saan itsevarmuuteni takaisin.
No, tuo on jo oikeastaan toinen tarina. Se valottaa kuitenkin kivasti sitä, kuinka laajasta aiheesta kehotietoisuudessa on kyse. Nyt kuitenkin takaisin siihen selkäkipuun. Aloin siis korjata asentoani Johannan ohjeiden mukaan ja mitä sitten tapahtui. Selkäkipuni väheni heti ihan todella paljon. Ei se kokonaan poistunut, mutta huomasin selkeän syy-seuraussuhteen. Kun seison näin, niin selkäni rasittuu, mutta kun korjaan asentoa näin, niin paine hellittää. Valtava oivallus, joka sytytti minussa tarpeen oppia aiheesta niin paljon kuin vain ikinä mahdollista.
Ja tietysti samalla minulla heräsi ajatus:
Jos se toimi minulle, niin voisiko se toimia myös jollekin muulle?
Rakkaudella,
Noora-Maria
Lisää kommentti
Kommentit